Miksi päätöksen tekeminen on niin vaikeaa? Minkä tahansa päätöksen teemmenkään, on edessä hyviä ja huonoja aikoja. Jos me itse luomme tulevaisuutemme ja kohtalomme, ei päätösten teon pitäisi vaikuttaa, sillä pääsemme siltikin haluamaamme päämäärään. Ehkä päätöksen teon vaikeus piilee siinä, että emme haluaisi ottaa vastuuta siitä mitä päätämme, etenkään silloin jos kaikki menee vikaan. Olisi niin paljon helpompi syyttää jotain muuta kuin itseämme siitä että olemme korviamme myöten paskassa.

Olen ollut Englannissa nyt yhdeksän kuukautta, ja edessä on enään viisi viikkoa. Tulin alunperinkin tänne viettämään välivuotta ja etsimään elämän tarkoitusta, mutta nyt edessä siis on muutto takaisin Suomeen ja ammattikorkeaan meno. Minulla on kumminkin mahdollisuus olla täällä vielä pitempään, esimerkiksi jouluun asti, sillä jos totta puhutaan, elämän tarkoitus ei ole valjennut minulle vielä yhtään sen enempää kuin tänne tullessani. Olen edelleenkin yhtä hukassa kuin pakatessa laukkuja siellä kotikonnuilla.

Miksi siis ylipäätäänkään tulla takaisin sinne? Jos minulla on mahdollisuus jäädä vielä puoleksi vuodeksi, niin miksi en jäisi? Jossain mieleni sopukoissa kai uskon että poikäystäväni Jani on ansainnut saada minut sinne, ansainnut saada kunnon selityksen naamasta naamaan miksei suhde toiminut jos se ei toimi. Haluan saada kamani Janin kämpältä ja haluan selittää itse kaikille yhteisille ystävillemme miksi asiat meni näin. Toisaalta kai jossain syvällä sisimmässäni toivon että saisimme koottua suhteemme rikkinäiset palaset ja koottua niistä uusi tummansininen Aalto-maljakko keittiön pöydälle. Haluan olla kunniallinen (siinä määrin kun se enää tässä tilanteessa on mahdollista) ja saattaa loppuun se mistä aloitin, oli se loppu sitten kahden kuukauden tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Täällä Englannissa olen siis edelleenkin tapaillut Stepheniä, tuota unelmieni karvakasaa ja märkien unieni kohdetta. Hän on saanut minut kyyneliin vain kolme kertaa viimeisen viikon aikana (eikä ne todellakaan olleet ilonkyyneleitä), mutta hän on myös saanut minut nauramaan useita kymmeniä kertoja viimeisen viikon aikana. Haluaisin uskoa että meidän kahden suhde voisi jossain välissä olla jotain suurempaa, että hän voisi sielunkumppanini ja se suuri rakkaus. Mutta jos totta puhutaan, meillä on hyvää seksiä, kevyttä juttuseuraa ja paljon vitsejä, mutta suhteemme ei luultavasti koskaan kestäisin kivuliaita menkkoja tai sitä päivää kun minulla on mennyt hermot hänen pelleilyyn. Se ei kestäisi mitään mikä menee pintää syvemmälle ja johon liittyy kyyneleitä. Siltikin sisälläni kytee toivo, se pieni pirulainen joka kuiskii hiljaisella äänellä vietteleviä "mitä jos"-kysymyksiä ja maalailee silmieni eteen kauniita kesähäitä ja aurinkoisia päiviä. Toivo. Se tästä kaikesta vielä puuttuikin.

-Tuulikki-